Elämä jatkuu

Vanhalla Volgalla Venäjän halki.

  • volga-21 lähtöruudussa (Segezha-kaupunki)
    volga-21 lähtöruudussa (Segezha-kaupunki)
  • Volga-21 sisäkuva
    Volga-21 sisäkuva
  • Volga-21 sisäkuva
    Volga-21 sisäkuva
  • menossa pakkasukkomaahan (Vologdan lääni)
    menossa pakkasukkomaahan (Vologdan lääni)
  • pakkasukonmaa (Veliki Ustjug)
    pakkasukonmaa (Veliki Ustjug)
  • Komin tasavallan raja (Kotlasin kaupungin itäpuolella)
    Komin tasavallan raja (Kotlasin kaupungin itäpuolella)
  • menossa Marin tasavaltaan
    menossa Marin tasavaltaan
  • eräs volgalossi (Marin tasavalta)
    eräs volgalossi (Marin tasavalta)
  • Nizhnyi Novgorod (kohta jossa Oka-joki yhtyy Volgaan)
    Nizhnyi Novgorod (kohta jossa Oka-joki yhtyy Volgaan)
  • moskeija Tatarstanissa
    moskeija Tatarstanissa
  • komea sinimailaskasvusto (Tatarstan), jota luomuagronomi ainakin arvostaa.
    komea sinimailaskasvusto (Tatarstan), jota luomuagronomi ainakin arvostaa.
  • tankkaustauko Tatarstanissa
    tankkaustauko Tatarstanissa
  • Tarkovskyn nuoruustalo (Juverets)
    Tarkovskyn nuoruustalo (Juverets)
  • Andrei Tarkovskyn nuoruustalo (lähikuva muistolaatasta)
    Andrei Tarkovskyn nuoruustalo (lähikuva muistolaatasta)
  • Kinezman hotellin kylpyveden laatu.
    Kinezman hotellin kylpyveden laatu.
  • taas kerran volgan lossilla (Kinezhma)
    taas kerran volgan lossilla (Kinezhma)
  • shaslik pitää miehen (ja koiran) tiellä!
    shaslik pitää miehen (ja koiran) tiellä!
  • tienvarsikioski (Jaroslav)
    tienvarsikioski (Jaroslav)
  • Kalina Krasnaja "Punaisen heisipuun" lähteillä (Shukshinin filmin saarivankila)
    Kalina Krasnaja "Punaisen heisipuun" lähteillä (Shukshinin filmin saarivankila)
  • Nikolai ja Ljudmila (Aunuksessa). Ostivat juuri tontin, jossa vanha talo väistyy uuden tilalle.
    Nikolai ja Ljudmila (Aunuksessa). Ostivat juuri tontin, jossa vanha talo väistyy uuden tilalle.
  • matkan jälkeen Sortavalassa (Olavi ja Railin pihassa). HUOM: nokkapeura..
    matkan jälkeen Sortavalassa (Olavi ja Railin pihassa). HUOM: nokkapeura..

Tämä blogi julkaistiin aiemmin toukokuussa 2009 ilman laajempaa kuvitusta. Tässä kuvitettu versio, josta paremmin käynee ilmi, että Venäjä-maa on paljon hauskempi/järkevämpi/mukavampi/inhimillisempi kuin mitä jokapäiväisestä uutisoinnistamme voisi luulla. Muutamat, klikkattavat photobucket-kuvat hävisivät US-blogistanin uudistuksen myöten. Nyt niitä on lisää. Hauskoja lukuhetkiä:

Vanhalla Volgalla Venäjän vainioille

”Yksinkö meinaat lähteä lomalla Venäjälle ja vieläpä vanhalla Volgalla; onko sinulla kaikki kotona?” oli eräs kommentaari. ”Uhkarohkea” oli toinen, usein kuultu rohkaisu. ”Lähetä minulle tekstiviesti kun olet joutunut vaikeuksiin mafian kanssa” oli erään ystäväni jo vähän käytännönläheisempi huolenilmaisu.

Kanssasuomalaisten kuva nykyvenäjästä on niin synkkä, että näyttää siltä, että kuluu vielä pitkä, pitkä aika ennen kuin itänaapuristamme tulee taas suosittu lomamaa, 1970-luvun tapaan.  Ohessa kertomus kokemuksistani vanhalla Volgalla yksin tehdystä 9000 kilometrin lomamatkasta, joka ulottui Venäjän pohjoisosista aina Etelä-Uraliin saakka.

Oli jo pitkään tuntunut oudolta, että venäläisiä autoja näkyy nykyään Suomen maanteillä jo kiitettävän paljon, mutta että vastaavasti suomalaisautoja tulee Venäjänmaalla ainoastaan vastaan rajamme läheisyydessä tankkaamassa tai korkeintaan Pietari-Moskovatiellä. Suomalaiset uskalsivat liikkua aiemmin rohkeasti Venäjänmaalla, niin sodan aikana kuin myöhemminkin 70-luvulla ns. ”nelijalkaisina ystävinä” Sotshissa, Pietarissa tai ties missä Neuvostoliitossa, mutta nyt, Venäjän Federaation aikana, vastaava rohkeus on yllättäen jäänyt pois ja loma Venäjällä on monille ”uhkarohkea” temppu. Venäjästä muodostunut mediakuvamme on nykyään vissi pääasiassa katulapsia, narkomaaneja, tuberkuloosia, hiviä, mafiaa ja korruptiota. Moni, joka käy itänaapurissa työn puolesta, tietää kuitenkin, että maa on yllättävän hauska, vieraanvarainen ja aito. Unohdetaan menneitä ja aletaan vihdoin nähdä mahdollisuuksia ainaisten uhkakuvien jälkeen, eikö? Sinisilmäisiä ei pidä olla, muttei vellihousujakaan…

Kymmenen vuoden myönteiset kokemukseni eri projektitöistä Venäjällä, sen mukaan tullut venäjänkielen taitoni sekä oma, vähän sotkuinen elämätilanteeni antoivat tänä vuonna lopullisen sysäyksen kokeilla Venäjän todellisuutta aivan yksin, eräänlaisella ”ekstreemilomalla”.

Valmistelu
Jo pitkään oli muhinut idea siitä, että ajaisin, jossain elämäni vaiheessa, ihailemallani Volga-21-autolla (”peuranokkavolgalla”) pohjoista reittiä aina Jakutskiin asti siten, että tuo ruuhkainen, kallis ja omalla tavalla tylsänikävä Moskova jäisi kauas etelään. Tällaista vanhaa elokuvaharrastajaa kiinnosti nähdä, miten Venäjän syvä maaseutu nykyään makaa. Kiinnostukseni Venäjään ja venäläisyyteen lähti aikoinaan liikkeellä noista hitaista, mutta niin sielukkaista itäelokuvista, joita oli useimmiten kuvattu juuri maaseudulla. Päätin jo 1970-luvulla, kun kävin junalla Kiinassa, että vielä joskus ajan omalla tahdillani autolla Venäjän halki. Venäjänkielitaidon ja Venäjän vapauttamisen myötä oivalsin yhtäkkiä, että juuri nyt tuo hetki oli tullut.

Ensimmäinen vaihe oli hyväkuntoisen Volga-auton etsiminen. Pitkäjänteinen työ tuotti vihdoin tulosta viime joulukuussa kun löysin lehtien ”pikkuannonsista” huippuyksilön Karjalan Nadvoitsasta:

Auto oli ollut erään miliisipäällikön yksityiskäytössä ja kun mies kuoli se seisoi pitkään kuivassa autotallissa ennen kuin leski möi sen eteenpäin. Koska alkuperäinen kone oli ehtinyt ”kuivua” pilalla seuraava omistaja asensi siihen Volga-24:n moottorin sekä uuden vaihdelaatikon. Auto myytiin nyt pois korkean polttoainekulutuksen takia. Kaupat tehtiin ja keväällä auto rekisteröitiin tuttavan venäläisliikemiehen nimiin siten, että auto näyttäisi edelleen mahdollisimman alkuperäiseltä, vaikka varsinainen omistaja olikin suomalainen. Venäjällä ulkomaalaisen omistama autohan varustetaan aina keltapohjaisella rekisteritunnuksella, mutta sellaista en kaivannut. Nyt sain autooni aidot, venäläisrekisteritunnukset sekä Karjalan tunnusluku 10. Segeza-kaupungin notaarin allekirjoittama doverennost eli valtakirja oikeuttaa minua, ulkomaanasukasta, ajamaan kyseisellä venäläisautollani. Doverennost tulikin toimimaan matkalla miliisitarkastuksissa hyvin, koska se oli Venäjän liikennelainmukainen. Auto katsastettiin ennen lähtöä ja sen lisäksi asensin siihen rullavyöt, niskatuet sekä radion. Palomies Olegista ja hänen autotallista tehdystä pikkupajasta oli paljon apua valmistelutyössä. Muuten auto olikin kuin uusi eikä tarvinnut suurempaa remonttia.

Heti kun lomani alkoi, kesäkuun alussa, ystäväni Risto vei minut omalla autollaan Kostamuksen kautta Karjalan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Segezaan, jossa Volga-auto oli seisonut valmiina jo keväästä lähtien. Kostamuksessa vaihdoin 1100 euroa 30-kertaisiksi ruplamääräksi, joka tulisi olemaan minun kuukausibudjettini.

Lähtö Karjalan Segezasta

Lähtöpäivällä laitoin auto lopulliseen kuntoon. Segezan autovarikolla juttelin pitkään Igorin kanssa, tuttu rekkakuski, joka MAN-rekalla hakee viikoittain elintarvikkeita Pietarista. Igor oli allapäin, koska hänen vaimonsa oli äsken kuollut aivoverenvuotoon, vain 43-vuotiaana. Jo pitkään oli ollut korkeata verenpainetta, mutta sopivaa lääkitystä ei siihen koskaan annettu. ”Työnsivät vain letkun nenään, kun lopullinen kohtaus tuli”, manasi Igor vihaisena. ”Pakko tässä on elää eteenpäin”.

Ammattikuskina Igor totesi, että on ihan viisasta lähteä matkaan tuollaisella Volgalla, koska varaosia siihen saa kaikkialta eikä kukaan muutenkaan tajua, että ulkomaalainen on liikkeellä.

Lähtöpäivän aamu kului osittain tulkkaustöihin kun liikemies Vladislav (30 elintarvikekauppaa, suurmaatila, 2 ravintolaa) pyysi kääntämään yllättäen tulleiden suomalaisvieraiden puheet. Selvisin siitä, vaikken suinkaan ole tulkkia. Palkaksi sain 92-bensaa niin paljon kuin autoon ja varakanistereihin mahtui.

Volgan komea, puolikuumainen matka- ja nopeusmittari näytti  lukema 23355 km kun vihdoin pääsin liikkeelle keskipäivällä. Päätin ajaa uutta tietä itään eli Karhumäen ja Puudosin kautta Kargopoliin, joka sijaitsee Arkhangelin läänissä. Karjalan Tasavaltahan oli tullut jo niin tutuksi, että halusin mahdollisimman nopeasti itään. Päivän tavoite oli päästä Vologdaan, jossa minulla oli jo tuttuja maataloushankkeista sekä viime talven ”Rossiskij Les”-metsänäyttelystä. Sää oli upea ja Karhumäki ja Poventsa jäivät nopeasti taakse. Auto näytti toimivan hyvin, olihan siinä uuden Volga-24:n moottori. Puudosiin tutustuin jo aikoinaan, Jukan ja Esan kanssa, sen verran perusteellisesti (Muromskin luostariin, Vodlajärveen jne), että jatkoin eteenpäin uutta tietä itään. Puudosin ulosmenotiellä seisoi vanha mies, jonka otin kyytiin. Hän oli niin innoissaan siitä, että tapasi ”ensimmäisen suomalaisen”, että kutsui minut kotiin Ostrov-kylään ”tsuajulle”. Emäntä tarjosi hyviä blintsikoita vadelmahillon kera. Mukavan tauon jälkeen matka jatkoi. Upouusi, 160 kilometrin pitkä tie Puudosista Kargopoliin on jo täysin ajettava, muttei vielä kokonaan päällystetty. Tietyömaa kuuluu siihen valtavaan ”Uusia teitä Venäjällä”-ohjelmaan, jonka tulokset alkavat näkyä ympäri Venäjää. Yksityiset tierakennusfirmat tuottavat näköjään yötä päivää uusia maantiekilometrejä aivan pystymetsästä. Venäjän infrastruktuuri paranee koko ajan; sen olen saanut huomata viimeisen 10 vuoden aikana. Tietyön jälki vastaa usein jo eurooppalaista tasoa, etenkin syvemmällä Venäjällä, missä öljy- ja kaasuruplat helpottavat paikallisviranomaisten budjetin laadintaa. Karjalan Tasavallan ja Arkhangelin läänin rajalla tie yhtäkkiä kapenee ja isossa kyltissä lukee ”Kenozerskin kansallispuisto”. Maisemat ovat kauniit; erityisesti järvikylä Orlova jää mieleen paikkana, jossa voisin viettää vaikkapa eläkepäiviäni. Niin komeasti vanhat hirsitalot istuvat hiekkaiseen järvirantaan….Aika seisoo; miksen lopeta matkani tähän? Kargopolin lähellä tie taas laajenee ja upouusi asfalttipinta houkuttelee. Volgan jykevä nopeusmittari näyttää välillä 110 eikä vauhti tunnu missään. Otan pari väsynyttä lypsäjää kyytiin, jotka tulevat kesänavetasta ja ovat menossa takaisin Kargopoliin. Kargopol on pieni, mukavantuntuinen maaseutukaupunki, jonka ensimmäinen maamerkki on lentokenttä, äsken mainittu valtiontila ja vasta sen jälkeen hieno keskusta. Jätän lypsäjät kyseiseen keskustaan ja suuntaan kohti etelää, koska suomalaisen karttakeskuksen tekemä, hieno ”avtodorogi severo-zapada rossii”-kartta näyttää optimistisesti, että Kargopolista kulkee päällystetty tie Vologdaan. Tie onkin alussa todella hyvä ja vauhti sen mukainen. Kun Arkhangelin ja Vologdan läänien raja lähestyy tie yhtäkkiä kapenee ja muuttuu Solza-kylän jälkeen aivan olemattomaksi. Käännyin takaisin kylään ja kysyn huru-ukkojen muodostamasta ”kyläparlamentista” pääsenkö tästä eteenpäin Vologdaan. ”Tästä eteenpäin noin 35 km on periaatteessa vain talvitie. Sen jälkeen alkaa uusi Vitegra-Vologda-tie, joka on hyvä. Uusi tiepätkä on kyllä tulossa, mutta siihen menee vielä muutama vuosi. Näin kesällä talvitie on monessa kohti poikki, purojen takia. Tuolla sinun Volgallasi voisit ehkä päästääkin, kun sillä on hyvä maavara, mutta takeita on vaikeata antaa”….  Päätin kokeilla, koska muuten olisi pitänyt kääntää takaisin ja ajaa kiertotietä Plesetskin kautta (tuo tunnettu rakettilaukaisukeskus, joka tarjosi 80-luvulla nuo Suomessa niin usein nähdyt ”oudot valoilmiöt” itätaivaalla).

Auton jousitus osoittautui todella hyväksi juuri tällaisille teille ja puron ylitykset onnistuivat, koska niiden pohja oli aina kova. Hikisen ohjausurakan jälkeen pääsin vihdoin Vitegra-Vologda-tielle, joka on loistokunnossa. Saavuin Vologdaan kuitenkin niin myöhään, etten rohjennut enää soittaa viljelijäyhdistyksen Sergeille, joka oli luvannut tarjota minulle venäläisen illallisen kotona. Majoittauduin hotelli Spaskajaan ja sain taas kerran nauttia venäläishotellien mukavasta käytännöstä: kun saavut keskiyön jälkeen hotellitiskiin saat yhden päivän hinnalla huoneen kahdeksi yöksi eli seuraavaan keskipäivään asti. Myöhäisestä tulostani hotelliin oli muutenkin sen verran hyötyä, ettei ilotyttöjen soitoista enää ollut haittaa. Kokeneen venäjäkävijän tapana on nimittäin vetää puhelimen johdon heti pois seinästä tai vaihtoehtoisesti nostaa luurin pysyvästi puhelimen viereen, jolloin ”kaupallisista soitoista” ei ole haittaa. Monen venäläishotellin henkilökunta ilmoittaa nimittäin alan naisille (korvausta vastaan) missä huonenumerossa on ulkomaalainen. Jo kauan sitten tein päätöksen etten sotkeudu maksullisiin naisiin periaate- ja tautisyistä. Tuttava, murmanskilainen kirjailija/maalari Sven Lokka sanoi minulle kerran osuvasti, pohjoisen jätkän suoruudella, että hänkin on aina pysynyt erossa maksullisista naisista, koska ”se olisi muuten ihan samanlaista kuin joisit jonkun sylkikupista”.

Vologda
Siitä lähtien kun kävin ensimmäisen kerran Vologdassa, kyseinen kaupunki on jäänyt mieleisenä mieleeni. Ero Karjalan ja Vologdan alueen välillä on muutenkin melkoinen. Vologdan lääni on selvästi vauraampi, mikä johtuu ehkä osittain naapurikaupungin Tserepovetsin suurista Severstal-terästehtaista. Joka paikassa rakennetaan tai kunnostetaan rakennuksia. Kadut ovat hyvässä kunnossa ja katukuva on siisti.  Itse Vologda-nimi ei ole venäjänkieltä vaan tulee jostain suomalais-ugrilaiskielestä ja tarkoittaa ”valoisa, kirkas”. Minusta luonnehdinta sopii hyvin tälle pohjoiselle kaupungille. Kaupungin lähellä oleva luostari, kremlin ja kirkkokeskus on äskettäin kunnostettu. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että kunnostukseen on käytetty sitä samaa, tuhoisaa ulkolateksimaalia kuin aikoinaan Helsingin Tuomiokirkon ”restauroinnissa”. Uusi lateksimuovimaali on jo tulossa levyinä alas ja ainoa lääke siihen olisi hiekkapuhallus…Olisivatpa restauroijat käyttäneet perinteistä, kestävää kalkkilaastia lateksin sijasta. Näin maalitehtaiden (myös suomalaistehtaiden) kiivas tv-mainonta Venäjällä tuottaa surullista satoa kirkkoarkkitehtuurin upeissa rakennuksissa.  En ole suinkaan ainoa, jonka mielestä ulkolateksia ei pitäisi myydä enää ollenkaan tai korkeintaan varustettuna ankarilla varoituksilla (myös venäjäksi).

Seuraavana päivänä tapaan Sergein kotibileessä hauskan Galinan, ikäiseni eronneen naisen, joka työskentelee sanatoriossa. Kerroin, että olen lähdössä matkalla itään ja sovimme, että paluumatkalla, kun hänelläkin on lomaa, tulisin tervehtimään. Galina haluaa näyttää minulle Belozerskin sekä paikan, missä filmattiin vuonna 1973 filmi Kalina Krasnaja (Punainen heisipuu), jonka ohjaajana, käsikirjoittajana ja pääroolissa toimi hieno näyttelijä Vasili Shukshin. Filmi teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen. Shukshin oli tavallaan Venäjän Mikko Niskanen.

Jatkan seuraavana päivänä Vologdasta itäpohjoiseen suuntaan Veliki-Ustjugiin ja saan tuttavien osoitteita Siktivkarissa, johon on jo kauan tehnyt mieli mennä, mutta johon olen ensisijaisesti menossa hoitamaan erään suomalaisarkkitehdin projektikuvioita.

Vanha Veliki-Ustjug on nyttemmin Venäjällä tullut tunnetuksi ”joulumaana”. Moskovalaisrahoilla on viime vuosina hieman kaupungin ulkopuolella rakennettu Djed Moroz:in eli Pakkasukon linnanpuisto. Itse Veliki-Ustjug on kaunis, ikivanha (840 v.) rantakaupunki Suhona- ja Dvinajoen yhtymäkohdassa. Valitettavasti myös täällä ulkolateksi oli tehnyt jo tuhojaan vanhoissa kirkoissa. Hotelli Suhona on kuitenkin siisti, halpa ja ennen kaikkea siellä oli lämmintä vettä. Ravintolassa suurperheen vanha mummo vietti omia synttäreitään niin vauhdikkaasti tanssien etten vastaavaa hienoa ole nähnyt missään aiemmin. Tukeva ja tulinen mummo jaksoi rokata yhteen kyytiin niin lujaa, että ukot (mies, pojat, sedät) tippuivat armotta kyydistä.

Komin Tasavalta
Veliki-Ustjugin jälkeen Vologdan pitkä lääni muuttuu taas Arkhangelin lääniksi ja pääsen Kotlas-kaupunkiin. Leveän Dvina-joen yli on rakennettu upea uusi silta. Kaupungissa, hotellin ruohikon vieressä mustalaisperhe on perustanut leirinsä ilmeisesti koko kesäksi. Kysyn paikallisilta taksikuskeilta, minkälainen on tie Siktivkariin; minullehan kerrottiin Vologdassa, ettei sellaista tietä ole ollenkaan. He kertovat, että uusi tie on tehty ja ihan OK. Noin kolmannes eli 130 km on edelleen gruntovka, sorapintaista, ja loput asfaltti. Jatkan seuraavana päivänä Komiin. Matkan varrella mahtavat maisemat. Erityisesti Viled-joki hiekkarantoineen jäi mieleen. On niin kuuma, että on pakko heittää talviturkki pois. Veden lämpötila ei ole paljon yli 10 astetta.

Kun saavun Syktyvkarin matkamittari näyttää jo 25482 km. Syktyvkar on siisti ja vauraannäköinen kaupunki; aivan erilainen kuin kuvittelin. Kuulen, että sen alkuperäinen, komilainen nimi on Syktyvdinkar. Kadulla on pystytetty vaikuttava Memorial-muistomerkki Stalinin ajan terrorin uhreille. Komin tasavalta jäi 30-luvun ja 40-luvun loppupuolella monille kohtalokkaaksi päätepysäkiksi.

Noin 30% Komin tasavallan väestä puhuu komia, joka puhuttuna muistuttaa jollain tavalla suomea vaikka kirjatussa muodossa käytetään kyrillisiä kirjaimia. Tasavallan toinen, suuri kaupunki on pohjoisessa sijaitseva Vorkuta, jonne pääsee vain lentäen tai junalla. Tällä kaupungilla oli Stalinin terrorin aikana aivan erityisen paha maine. Vähän Syktyvkarista pohjoiseen olen yötä pienessä Sedkirkesh-kylässä Svetan ja Ljosan luona. Sveta opettaa paikallisessa koulussa. Kylään pääsee vain lossilla leveän joen yli. Lossi on jo sinänsä nähtävyys, mutta parasta ovat kuitenkin sen matkustajat. Teen tuttavuutta Komin tasavallan kansanartisti Lev ”Loova” Serovin kanssa, joka väen väkisin haluaa ostaa Volgani, ”koska tarvii sitä ja on aina halunnut sellaisen”. Rahaa on, kun on tullut soitettua harmonikkaa Puolassa, Bulgariassa, Moskovassa jne. Kun tämä vanha, parrakas Loova ei onnistu tavoitteissaan hän alkaa yhtäkkiä esittää mahtavan shown paikalla olleille naisväelle. Huuli lentää ja kaikilla on hauskaa. Illalla saunassa Ljosa, Svetan eläkkeellä oleva valkovenäläismies, kertoo, että hän kävi juuri Bobriskissa, Valkovenäjällä, velipojan luokse. Nuoremman velipojan vauraus oli ollut silmiinpistävä. ”Onko hänellä hieno auto”, kysyin. ”Ei autoa, mutta kaikki kodinkoneet, hyvä talo ja 2 hevosta, josta yksi kengitetty ja toinen ilman hevoskenkiä”. Kun kysyn syytä siihen, Ljosa kertoo, että veli tekee päiväsaikaan työtä kengitetyllä hevosella ja yöllä käy varastamassa valtiontilan kaalia kengittömättömällä. ”Ihan järkeenkäypää hommaa, eikö?”.

Marin Tasavalta ja Nizhnyi-Novgorod

Koska jo alunperinkin päätin lähteä matkaan ilman varsinaista päämäärää eli venäjäksi dikarjom (villisti), suuntaudun Komin jälkeen Nizhnyi-Novgorodiin, josta autoni on kotoisin. Auton nokasta puuttuu nimittäin tuo alkuperäinen peura eli venäjäksi alen. Sellainen oli tietysti saatava ja samalla sain tarpeeksi hyvän syyn käydä entisessä Gorkissa, Andrei Saharovin karkotuskaupungissa, joka ennen oli suljettu ulkomaalaisilta. Tie kulki Kirovin kautta Marin tasavallan pääkaupunkiin, Joskar-Olaan, jossa olen yötä samannimisessä hotellissa (270 ruplaa/yö).

Kaivattua lämmintä vettä ei ole. Marinkieli on samalla tavalla suomensukuinen kuin kominkielikin. Aamupäivällä, kun olen tutustunut pintapuolisesti tähän pikkukaupunkiin, jatkan matkaa kohti Nizhni-Novgorodia. Joudun isolla lossilla ylittämään Volga-jokea Kozmodemjanskin kohdalla.

Lossimatkan jälkeen autoni on täynnä mareja, jotka ovat menossa kaupunkiin. Kielestä en saa mitään selvää, mutta yhteinen venäjänkieli auttaa. Matka on hauskaa. Nizhnyi-Novgorod on todella iso kaupunki; kuulen sen olevan Venäjän kolmanneksi suurin. Yövyn ”Nizhegorodskaja”-hotellissa, joka sijaitsee komeasti kukkulan huipulla siinä kohdassa, missä Oka-joki yhtyy Volgaan.

Lämmintä vettä ei siltikään ole, mutta kylmä suihkukin kelpaa minulle. Seuraavana päivänä jätän auton hotellin eteen ja otan taksin tehtaalle. Siellä kuulen, että kaikki Volga-21:n osat on myyty jobbareille, jotka harjoittavat kauppaa autotorilla. Kyseinen tori on kerrassaan mahtava. Muutaman hehtaarin alueella löytyy kaikkea; myös tuo kaivattu peura (350 ruplaa). Kaupungissa huomaa jo Islamin vaikutusta; näen useita moskeijoja. Seuraavana päivänä matka jatkuu itään ja ylitän taas uuden tasavallan rajan, Tsuvashin Tasavalta. Otan kyytiin vanhemman miehen, joka kertoi olevansa kansallisuudeltaan tsuvashi. Hän on niin iloinen, että tapaa ensimmäisen suomalaisen, että vaatii pysähtymään erään kyläkaupan kohdalla, jotta hän voisi ostaa minulle lahjaksi ”maailman parasta, tsuvashilaista vodkaa”. Lev-niminen mies antaa pullon minulle matkamuistoksi ja selittää sen jälkeen automatkalla, mitä eroa tataarien ja tsuvashien välillä on. ”Ulkonäkö on sama, eli olemme tummia, mutta uskonto on eri. Me olemme kristittyjä kun tataarit taas kuuluvat islaminuskoon”. Lev jää pois Tseboksaryssa, joka on niin tasavallan kuin kaikkien tsuvassien pääkaupunki. Hotelli Tsuvashi on täynnä, mutta hotelli Rossijasta löytyy huone. Hotellin vanhempi vastaanottonainen kertoi, että juuri kunnostettu huone maksaa 420 ruplaa, mutta puhelinta ei ole. Otan sen mielelläni ja saan vihdoin taas lämmintä vettä. Huone on hyvä ja katselen kaupunginkävelyn jälkeen mielenkiintoisen myöhäisdokumentin Stalinin Jakov-pojasta. Yhtäkkiä ovella koputetaan ja tummankaunis, ihananrehevä nainen kysyy enkä halua seuraa. Hän kertoi, että oli pakko tulla ovelle asti ”koska sinulla ei ole puhelinta”. Ehkä tämä olikin nerokkaampi markkinointitapa kuin muissa hotelleissa. Kerron, etten harrasta maksullista seuraa, johon hän vastaa ”Miksi, säälitkö rahojasi? Olen köyhä, minulla olisi niihin kyllä käyttöä”.  Kun hän, turhan kaupittelun jälkeen, oli lähtenyt pois, jäi minua vielä pitkään harmittamaan niin hänen kuin itseni puolesta. Luonnon laista ja omista periaatteista joutuu näköjään välillä kärsimään kovastikin. Eräs ystäväni sanoi kerran osuvasti: ”aina ei voi olla kivaa”. Lievää se meidän pullamössöpolvimme tuska kuitenkin on, verrattuna kovissa oloissa elävien tuska. Seuraavana aamuna näki kadun mainoksista, että Tseboksaryssä järjestetään ensi kesänä pikakävelyn EU-mestaruuskisat. Tästä Volgan rannalla sijaitsevasta rinnekaupungista pidän.

Kazan, Ufa ja epäonnistunut lento Jakutskiin

Seuraava etappi on Tatarstan ja sen pääkaupunki Kazan. Täältä ovat niin monet Suomen tataarit alunperin kotoisin. Maisemat ovat melko tasaiset ja virtaavaa vettä on aika vähän. Kasvustot ovat tien molemmin puolin todella hyvät (vehnää, ruista, sinimailasta).
Sää alkaa olla koko ajan  lämpimämpi eikä autolla ajaminen enää niin paljon huvittaa. Kazan osoittautui ruuhkaiseksi kaupungiksi, jossa ortodoksiuskonto elää sovussa islamin kanssa. Radiosta tulee taas selittämätöntä kieltä ja kaduilla monet naiset kävelevät huivin kanssa.

Kaikesta kuitenkin näkee, että täällä liikkuu jo selvästi enemmän rahaa kuin vaikkapa Karjalassa. Koska eräs tavoitteeni oli päästää Jakutskiin, päätän ottaa selvää paljonko maksaa lento Kazanista sinne. Lentokentän ystävälliset naiset laskevat lennon hinnan pitkään näytepäätteistään ja tarjoavat lopulliseksi hinnaksi 19 000 ruplaa. Edestakaisin, Moskovan kautta. Lentoyhtiö olisi Tatneftaero, jonka nimi viittaa myös tämän alueen öljyrikkauksiin. Yövyn hotelli Tatarstanissa ja jatkan eteenpäin Bashkortostanin Ufaan, joka on vieläkin rikkaampi kuin tataarien tasavalta, mutta samalla myös melko saastunut kemia- ja energiateollisuuden takia. Lämmin sää alkaa kuitenkin sen verran kypsyttää pohjoista miestä, että käännyin sovulla takaisin luoteiseen. Päätän ajaa Ylä-Volgan pikkukaupunkien myötä Vologdaan.

Ylä-Volgan pikkukaupungit, Tarkovskyn talo ja uusvenäläisten kiilaamista

Nizhni-Novgorodista länteen tulee ensiksi Zavolzhe-kaupunki, jossa tehdään automoottoreita ja jossa Volgasta on tehty tekojärvi hienoine patoineen, jotka tuovat Hollannin mieleen. Matkalla pieneen Juverets-kaupunkiin joudun miliisirysään. Tutka näyttää kesäiltana taas 110 vaikka suurin sallittu olisi kyseisellä tiellä vain 70. Miehet kertovat, että nyt on voimassa uusi laki, joka kieltää heitä vastaanottamasta sakkorahaa. Kyseinen sakko (300 ruplaa) olisi maksettava Sberbankiin. Kun kerron, että näin pitää sitten tehdä jos niin sanotaan, nuorempi miliisi rupeaa rummuttamaan sormillaan latukan kojetaulua. ”Voitaisiinko menetellä niin, että maksat meille puolet ilman kuittia?”. Jo vain, totean, ja homma hoituu. Sen jälkeen molemmat miehet rupeavat kilvan kehumaan vanhaa Volgaa. ”Kyllä ennen ne tekivät laatuautoja. Miten lujaa tällä oikein pääsee?”. Eroamme ystävinä.

Juverets osoittautui pieneksi rantapaikaksi, jossa aika kerta kaikkiaan seisoo. Hotelli oli matkan halvin (80 ruplaa) ja siihen hintaan kuuluu kohtuullinen hometuoksu. Jätän ikkunat auki. Kun aamulla kävelen katuja pitkin, huomaan aivan yllättäen hienon hirsitalon, jonka seinäkilvestä käy ilmi että ohjaaja Andrei Tarkovsky on siellä nuoruusvuosinaan asunut. Mies, josta Ingmar Bergman totesi, että pystyy liikkumaan vapaasti siinä huoneessa, johon hänelle (siis Bergmanille) on vain mahdollisuus tuijottaa avaimenreiän kautta. Ylivoimaisen hieno ohjaaja.
Naapuriukko kertoo, että hän kyllä muistaa Andrein, joka oli nuorena hyvin vakava poika. Jospa ”Peili”-elokuvan juuret ovat täältä? Seuraava pikkukaupunki on Kinezhma. Matkan varrella otan hintelän huivimummon kyytiin, joka käy myymässä kananmunia torilla. Mummo on innoissaan kyydistä ja kertoo, että hän usein kävelee 35 km:n matkan edestakaisin (!). Oman kylän kohtalosta hän kertoo, että seudun kylät kuolevat samassa tahdissa kuin eläkeläisetkin. Nuoret tulevat vain kesälomalla sinne. Talvella on enää vähän savuja.

Kinezhmassa otan peräti luks-huoneen, koska se maksaa vain 600 ruplaa. Tämä Ylä-Volgan rantakaupunki on kesällä todella mukava rantabulevardineen. Siinä olisi viihtynyt jopa kauemminkin. Söin perusannokseni: shashlikkia ja olutta.

Aamulla oman Volgani kytkimen pääsylinteri ei kuitenkaan suostu toimimaan ja vaihteita on vaikeata saada päällä. Kun makaan auton alla, säätämässä kytkinvaijeria, vanha mies kumartuu alle ja kertoo, että lähellä olisi kyllä tiilistä tehty autotallijono, jossa yksityiset laittavat pimeästi, siis na leva tai po tsornomy, autoja kuntoon. Kiitän neuvosta ja erässä autotallissa Ljosha-niminen mies löytää omista laatikoista heti sopivan kumitiivisteen. Auto on kunnossa puolessa tunnissa ja samalla siinä asennettiin tuo Gorkista ostettu peurakin. Joudun taas kerran ylittämään Volga-jokea lossilla, joka liikkuu kuitenkin vain 2 tunnin välein. Kun tulen siihen rantatörmään, josta lossi lähtee, huomaan, että edessäni on jo melkoinen jono. Epäilen pääsenkö kyytiin, koska lossi ei ole iso. Kun autolasti on purettu ja ylöspäin kulkeva, toinen kaista on vapaa, tapahtuu taas sitä, josta niin moni saa verenpainetta Venäjällä. Ylhäällä, takana, iso musta mersu on koko ajan kyttänyt tätä tilaisuutta ja kiilaa nyt vauhdilla koko jonon ohitse suoraan lossiin. Ajattelin, että yksi vielä lisää enkä varmasti pääse enää mukaan. Samalla näen sivupeilistä, että iso japskimaasturi meinaa tehdä saman tempun. Alaspäin menevä tie on kapea ja molemmin puolin ojat, joten ohjaan Volgani keskellä tietä. Autojono laskee hitaasti alas, mutta maasturimies ei pääse ohitseni ja mies hermostuu. Hän vilkuttaa valoja, kuten saksalainen autobahnilla, ja alkaa soittaa torvea. En kiinnitä huomiota siihen. Seuraavaksi hän pysähtyy auton, tulee ulos ja on muka hyvin vihainen. Huomaan, että kyse on pyylevästä, siististi pukeutuneesta, lyhyestä miehestä. Pysähdyn oman autoni ja tulen ulos. Kerron terveisiä Suomesta ja ilmoitan samalla, että väärä mies on vihainen. Mies hämmästyy minun ulkomaalaisuudestani ja koostani sen verran, että antaa periksi. Muut autoilijat, jotka mosseissaan ja ladoissaan ovat menossa mökille, näyttävät minulle iloisesti kannustusmerkkiä, peukalolla ylöspäin. Maasturi jäi rannalla ja sain kerrankin tyydytystä siitä, että uusvenäläinen joutui oppimaan ”po evropeiskom standartu”. Venäläiset kertovat aina mielellään että kansa on henkevä ja sivistynyt ja näin usein onkin, mutta tällaiset herrat pilaavat kyllä tuon henkevyysvaikutelman pahasti. Kun myöhemmin kysyn tuttaviltani Petroskoissa, miksi niin monet venäläiset antavat jonoissa periksi noille tyypeille, oli vastaus: ”Pelko. Eihän sitä koskaan tiedä kuka siinä autossa on”. Oma havaintoni kuitenkin on, että suurin osa ökyautojen kuskeista on rikastuneita liike- tai virkamiehiä ja että vain pieni osa on varsinaisia rosvoja (mainittava kuitenkin on, että moni virkamies on kravattirosvo, monet ministerit ja kaupunginjohtajat parhaina esimerkkeinä).

Belozersk ja Kalina Krasnaja

Kultaisen kolmion (mm.Kostroma, Jaroslav) kautta pääsen takaisin Vologdaan. Galina lupasi näyttää, missä Punainen Heisipuu on aikoinaan filmattu. Belozersk-järven lähellä sijaitsee, pölyisen matkan takana, Sladkij Ostrov (makeasaaret) ja Ogennij Ostrov (tulisaaret). On hämmästyttävä nähdä nuo samat paikat missä suosikkiohjaaja ja näyttelijä Vasili Suksin nauhoitti filmin ja mitkä olivat syöpyneet jo aiemmin muistiini. Juuri tällä vankilasaarella istuvat Venäjän elinkautisvangit, mm. tuo nuori Birjukov, josta Suomen televisio näytti äsken riipaisevan dokumentin hänestä ja hänen äidistään. Birjukov tappoi sotilasaikana esimiehen, joka käytti häntä hyväksi…

Itse Belozersk on kaunis linnoituskaupunki, jonka kautta kulkee Volga-Baltijskij kanal. Hautausmaa on täynnä kalastajia, jotka ovat hukkuneet tämän suuren, mutta matalan järven jyrkissä aalloissa. Haudat on koristeltu pelastusrenkailla. Venäläiset alumiiniveneet ilman minkäänlaisia kellukkeita ovat tunnetusti vaarallisia. Sikäläiset hautausmaat ovat aivan omaa laatuaan ja jokainen hauta on erilainen. Ero meidän suorien viivojen hautausmaihin on virkistävä. Pidän venäläisen hautausmaan ilmapiiristä ja myös siitä tavasta, joilla siellä vainajia muistetaan.

Vitegra, Petroskoi, Sortavala

Ajan ”Venäjän Pohjola”-luonnonpuiston kautta aivan loistavaa tietä Vitegraan, jossa näen erään kauppavaraston seinällä kauppiaan maalaman, iskevän pelotuslauseen ”varkaille ei seisoo!”. Muuten Vitegra on pieni, uinuva paikka Äänisen etelärannalla. Vitegran jälkeen tie muuttuu todella kuoppaiseksi, joka on aina hyvä merkki siitä, että läänin raja on lähestymässä. Vozhnesenin kohdalla ylitän lossilla Syväri-joen ja kuljen vepsäläiskylien kautta Äänisen länsirantatietä Petroskoita kohti. Vasta siellä näen ensimmäiset suomalaisautot kuukauden jälkeen. Matkan varrella näin ulkomaanautoina ainoastaan saksalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ajoneuvoja.

Petroskoin hienolla rantabulevardilla syön shaslikkeja oluen kanssa ja käyn ystävien kanssa matkan vaiheet läpi.

Petroskoin jälkeen ajan vielä Aunuksen kautta, jossa käyn Nikolain ja Ljudmilan luona, vanhoja ystäviäni. Otetaan löylyt, stogrammat ja puhutaan Venäjästä.
Aunuksen jälkeen ajan Sortavalaan, ensiksi huoltoon ja sen jälkeen autotalliin. Mittarilukema oli 32455 eli matkaa kertyi reilut 9000 km, bez problem.

Kun pohdin, mitä vaikutelmia tästä matkasta jäi mieleen, niin mielikuvani Venäjästä omaperäisenä, mielenkiintoisena, voimakkaasti nykyaikaistavana, mutta myös varsin vieraanvaraisena maana voimistui entisestään. Edelleen olen sitä mieltä, että 95% kansasta on loistoväkeä; isovenäläiset, rosvot ja jotkut röyhkeät uusvenäläiset erikseen. Tärkein avain tämän ”salaperäisen” maan avaamiseen on kuitenkin venäjänkieli.

Viehättävin asia itänaapurissamme on ehkä se tosiasia, että sieltä löytyy edelleen, varsinkin maaseudulta, todellisia, originelleja, hienostuneita ihmistyyppejä. Eivät kaikki ole suinkaan vielä aikakausilehtien makutuomareiden muovaamia kuten meillä ja muualla Euroopassa, mukaan lukien tietysti Moskovaa ja Pietaria.

6.8.2002 (kirjoitus julkaistu myös Carelia-lehdessä).

Kartta:
http://www.russia-ukraine-travel.com/map-european-russia.html
(suurennus hiiren vierityspyörän avulla)

Liite:

Asiasta kiinnostuneille suppea taulukko lähiseudun venäläisautojen kotipaikoista:

(rekisterikilven viimeinen lyhytnumero)

Karjala                       10

Arkhangelsk               29

Vologda                     35

Jaroslav                     76

Vladimir                     33

Kostroma                  44

Kirov                         43

Ivanovo                     37

Nizhni-Novgorod        52

Murmansk                  51

Komi                         11

Tatarstan                  16, 116

Mari                           12

Tsuvash                     21

Udmurtia 18, 118

Moskova                    77, 99, 177, 197, 199

Moskovan lääni           50, 90, 150

Pietari                        78, 98

Leningradin lääni         47

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (26 kommenttia)

vieras (nimimerkki)

Se oli varsin mielenkiintoinen matkakertomus. Toivottavasti tuollainen, aika lailla kypsä suhtautuminen itänaapuriimme yleistyy. Kiitos joka tapauksessa.

Hannu (nimimerkki)

Oikein mukavaa luettavaa Neuvostoliiton kiertäjälle. Itselleni venäjänkieli tarttui luuytimiin 70-luvulla teknillisessä koulussa Kishinjevissä, Moldovassa, sekä Leningradissa. Kielitaito on portti venäläiseen sielunmaisemaan.
Vaikka itse olen ainakin ulkoisesti jäyhä suomalainen, venäläisissä on aina viehättänyt jonkinlainen iästä riippumaton, riehakas mielen vapaus, johon liittyy nauru ilman viinaakin. En muista tavanneeni huumorintajutonta venäläistä muutoin, kuin virantoimituksessa ollessaan. Широкая русская душа.
Omat reissuni olivat pääosin junalla työasioissa, jolloin moiset värikkäät matkakokemukset menevät ohi.
Kiitos hyvästä matkakertomuksesta.
Ihan kaukokaipuu tässä iskee..

Harmaasusi™ (nimimerkki)

Tämä on blogi-kirjoitus sanan warsinaisessa merkityksessä.
Kiitän hauskasta retkestä.

Frank (nimimerkki)

Todella mielenkiintoinen reissutarina, nostattaa näin kesän korvalla matkakuumetta. Ja mukavasti valottaa tuota samaan aikaan niin läheistä ja etäistä venäläisyyttä!

Heikki Ojala (nimimerkki)

Tämä kuuluu näiden blogitarinoiden helmiin !
Osaat kuvata niin ihmisläheisesti ja ymmärrettävästi matkan
pienetkin makupalat, että tällaisia on nautinto lukea.
Valokuvat avartavat käsitystä tuosta "mystisestä" maasta.

Itse olen tehnyt myös junamatkan Kiinaan 70-luvulla ja silloin sai jonkinmoisen käsityksen Siperian valtavasta koosta.
Ihan tässä syntyy uusi kipinä, että jospa kerran vielä...

Kiitokset erinomaisesta matkasta venäjän sielun sisuksiin !

Gagarin (nimimerkki)

A vot horosho!

Blogisi oli kuin Mika Waltarin matkakertomukset hänen matkoistaan Eurooppaan 20-, 30- ja 40-luvuilla, jolloin suomalaiset vielä pitivät mannermaata suurena tuntemattomana ja imivät ahnaasti tiedonmurusia matkamiehen hurjista kokemuksista.

Lepakko (nimimerkki)

Hieno retki!

Kuvan auto on silti Stalinin autosavotan tuotantoa eli ZIS-110. Leninin tehtailla tehtiin hyötyuajoneuvoja ZIL-nimellä.

Terve, Lepakko. Tarkistin ja olet osittain oikeassa ja osittain väärässä. Auto on tosiaan ZIS-110, joka kulki sillä nimellä isä aurinkoisen pahimman persnuolinnan aikana. Tehdas oli kuitenkin koko ajan "Завод имени Лихачёва (ЗиЛ)", joka tarkoittaa Lihatshovin nimeä kantava tehdas eikä "Leninin tehdasta".  Muutin kuvan auton tekstin. Heips.

 

Jarmo Ryyti (nimimerkki)

Hieno kuvaus ja mahtava matka. Voi kun joskus v ielä pääsisi Venäjän maaseudulle.Siellä on avaraa. Vodlajärvellä kävin juhannuksena 1992. Juotiin vodkaa ja syötiin kuivattua ribaa. Hieno paikka - maastopyörillä mentiin.

Pohjois-Venäjä on ainutlaatuinen luonnoltaan. Metsätkin on vielä oikeita metsiä eikä mitään puistoja kuten Suomessa, ainakin vielä olivat v. 1991.

agendo2 (nimimerkki)

Mielenkiintoista oli lukea seikkailukertomustasi, joka edellyttää aivan tietynlaisen matkaajan asennetta ja taitoja.

Kertomuksesi positiivisuus vetoaa, mutta lopussa tarinaasi pilkahtaa jotain muuta: isovenäläiset, rosvot ja jotkut röyhkeät isovenäläiset.

Kenties saamme joskus lukea myös heistä yhtä mielenkiintoista tekstiä kertomanasi. Joku matkaepisodi, jossa isovenäläisyys näyttäytyy aidoimmillaan, ei olisi rikkonut matkakertomuksesi kokonaisuutta, päinvastoin.

Jatka vain ja kerro lisää, mutta kiitos tästäkin!

Kyösti (nimimerkki)

Viilataan pilkkua Lepakon ja Ilmarin autokommenteista lisää.
Ko. autotehdas nimettiin 1.10.1931 Stalinille, ts. ЗИС, suom. ZIS.
26.6.1956 se nimettiin Lihatsheville, ts. ЗИЛ, suom. ZIL.

Niin olikin. Köpille ylivoimainen voitto. Nyt se on viilattu loppuun. Alunperin tehtaan nimi oli Автомобильное Московское Общество (АМО) ja nykyisin nimi on melkein ennallaan: "AMO Zil".

Mutta eikö olekin komea biili? Tuo Volgani, jonka möin petroskoilaiselle muusikolle, on muuten GAZ-21 (eli gorkilainen). Sitä ennen minulla oli URAL-kuorma-auto (dieselöity 6-veto). Senkin kanssa on tehty hauskoja matkoja. Privet ot ilmari!

Harri Lehtimäki

Mainio reissukuvaus, kertakaikkiaan. Olen joskus harkinnut samankaltaista reissua, mutta kun tuo venäjä ei taivu. Täytyisi ottaa joku tulkki mukaan. No, niitähän ehkä löytyisi jostain hotellista! ;)

Tuija Nieminen (nimimerkki)

Well well Ilmari, excellent! Vai on jäänyt aikaa matkakertomuksen tekoon. Mukavaa, että tulee näitä ennakkoluulottomia tarinoita Venäjän matkoilta. Oikeastaan kaikki lukemani kertomukset Venäjältä ovat tällä tavoin positiivisia; kaikki matkailu, jolta toivotaan elämyksiä, myös vaatii reissaajalta tiettyä heittäytymistä mutta samalla neuvokkuutta. Joku draivi se ajaa meitä reissaajia, kuten kommenteista näkee.
Joo, voisihan ajatella että those who lived to tell...
Hyvää jatkoa toivottaa Tuija, ikuinen venäjänkielen opiskelija.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Kiitos, Tuija. Hyvä kun kelpasi. Jos haluat lisäkertomuksia niin luepa kirjastossa Vene-lehti (10/04, 11/04 ja 12/04). Purjehdin silloin Norjan, Murmanskin, Vienan meren, Stalinin kanavan, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan kautta takaisin Suomeen.

Minun miehistöni oli venäläinen (Andrei Belov). Privet i poka!

ranexi (nimimerkki)

Mikäs on volgan kohtalo tänään? vielläkö voimissaa ja ootamassa uutta reissua??

ilmari (nimimerkki)

Volga meni hyvään kotiin: möin sen petroskoilaiselle muusikolle ("joka oli aina uneksinut tuosta automallista") Parhaillaan suunnittelen kylläkin uutta reissua Tsukotkaan, josta Toma-vaimoni on kotoisin. Junalla Habarovskiin ja siitä sitten lensikalla Anadir:iin.

timo leppänen (nimimerkki)

Tervehdys

Artikkeli oli loistava.Aika monet lehtiartikkelitkin Venäjältä ovat nykyisin varsin pintapuolisia ja esittelevät samoja paikkoja. Hyvät esittelyt syvemmältä Venäjältä ovat harvinaisia johtuen ilmeisesti siitä, että se ei tätä nykysukupolvea kiinnosta. On kivempi golfata Thaikkulassa tai laskuvarjoliidellä jenkeissä.....ekstriimin käsite on jotenkin vääristynyt kun ei tunnisteta naapurimaan mahdollisuuksia. Ehkä ei olla kiinnostuneita venäläisyydestä ylipäätään.En tiedä.
Ihastelin aikoinaan 70-luvulla television tyrkyttämiä reaalisosialismifilmejä nimenomaan niiden tarjoaman mahtavan ajankuvan takia, aatemaailma ei silloinkaan uponnut mutta jotain erittäin kiehtovaa ja erilaista niissä oli. Edelleen seuraan venäläistä filmiä ja dokumentteja, kun vain saan käsiini.Amerikkalaisuuteen tämä maa on jo kyllästetty, miljoonaan kertaan kelatut Eastwoodit on aina katsottava paremman puutteessa mutta venäläissarjojen näyttelijäntyö ja tunnelma kyllä palkitsee katsojansa aivan toisella tasolla....Kiitokset!

ilmari (nimimerkki)

Mukavaa palautetta, kiitos siitä. Näitä matkakertomuksia on onneksi jo useita (moottoripöyrällä Komin halki, polkupöyrällä koko Venjän läpi sekä esimerkiksi Uralisti-kerhon seikkailut). Venäjähän on monessa mielessä upea maa. Meillä puhutaan liian yksipuoleisesti sen huonoista puolista.

Käyttäjän kalevikamarainen kuva
Kalevi Kämäräinen

Minkäslaiset Volgan ajo-ominaisuudet olivat? Muistankos väärin, että tekniikka olisi jonkin vanhan jenkkivehkeen kopiota?

Terveisin Kalevi Kämäräinen

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Et muistanut väärin: tyylipuhdas Fordin kopio se oli, mutta ehkä sittenkin alkuperäistä parempi versio? Joka tapauksessa minun volgani (vm.1964) oli soiva peli. Osittain vissi siksi, että siinä oli uuden volgan moottori.

Piraattikopiosta tämän verran taustatietoa:
http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/21767-ford-...

Käyttäjän kalevikamarainen kuva
Kalevi Kämäräinen

Itse pidän tuon mallin ulkonäöstä ja ehkäpä sitä vielä jossain pääsee koeajamaankiin. Tähän mennessä SNTL-vehkeistä on kokemusta vain 1960-luvun lopun Mosse 1.500:sta. Jos ei muuta, niin vääntökone se ainakin oli. Siinä yksilössä nimittäin oli tuurin kauppaa saada ykkönen silmään (rattivaihde), mutta kyllä se lähti kolmosellakin ja vielä ylämäestä. Ja kun vauhtiin pääsi, jäi mersut sun muut kakkoseksi Porvoon moottoritiellä.

Terv. KK

Käyttäjän esaolkoniemi kuva
Esa Olkoniemi

Hieno kertomus, näitä on mukava lukea välistä.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Kiitos, olipa mahtava retki! Voi että oliki ja semmonen jotenki oikea tai realistinen ja hauska ja jess!

Käyttäjän hemmokoskiniemi kuva
Hemmo Koskiniemi

Volga on hyvä auto, mulla on joskus ollut sellainen.

Voi kun teksi mieli lähteä seikkailemaan Venäjälle ajan kanssa.

Kiitos Ilmari hienosta tarinasta.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Esa, Hilkka ja Hemmo. Hyvä kun kelpasi. Itänaapuri on paljon luultua hauskempi. Pelko pois (Hemmo taitaa jo olla perillä tuosta tosiasiasta).

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari

Taidan olla minäkin kaukana Venäjän pelosta. En autoile yhtään.
Mukavia ihmisiä, jotka ottavat sydämelleen kaiken. Olen auttanut joskus jotakin tähän maahan muuttanutta. Huonosti siinä kylläkin kävi: hän jotui muuttamaan takaisin.

Luin Jim Thompsonin kirjan - suomalainen nimimerkki - Venäjän vallankäytön jatkumosta Jumalan nimeen. Silmitöntä motivoimatonta tappamista.
Ehkä se avasi taas silmät: ihmiset Venäjällä niin kuin muuallakin huolehtivat vain omasta arjestaan. Muuta ei tarvita.

Käyttäjän viovio kuva
Viola Heistonen

Ilmari, sinä vaan osaat yllättää!Kiitos! Sinun kertomuksisi perässä omat muistelmat elämästäni Neuvostoliitossa alkavat pyrkiä paperille..Jos saan kysyä, niin milloin ehdit piipahtaa Tshukotkassa asti? Ethän Neuvostoliiton aikakaudella?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset