Elämä jatkuu

Kasvukausi Pekka Herlinin renkinä

  • Kasvukausi Pekka Herlinin renkinä

Nyt kun Niklas Herlin pommitti isäänsä raskaimman mukaan (eräänlainen postuumi isänmurha) niin kerronpa minäkin omista kokemuksistani Pekan kanssa. Hieman mukavampia kylläkin, koska kyse ei ollut isästäni. Ymmärrän liiankin hyvin miltä tuntuu kun oma isä käyttäytyy pahasti puolustuskyvyttömille lapsilleen. Kuvio kun on tuttu omastakin elämästäni vaikkei alkoholilla ollutkaan osuutta siihen.

Vuonna 1976 silloisen vaimoni Jalmari-isä sairastui haimasyöpään ja siitä syystä meidän piti kesän ajaksi pysyä Helsingin lähellä, koska tiesimme, että elinaikaa tuollaisen diagnoosin jälkeen oli enää hyvin vähän. Lehdessä oli ilmoitus, jossa suurtila, aivan stadin vieressä, etsi itsenäiseen maatalouskonetöihin tottunutta miestä; siis minua. Pitihän jotain tienata, maatalousopintojen ohella, kun Vilja-tytär oli juuri syntynyt.

Kun eräänä keväisenä sunnuntaina tulin juttelemaan isännän kanssa töihinotosta huomasin, että kyse oli hienosta kartanosta, jossa tilanhoitaja (Liimatainen, Viitasaaresta) neuvoi menemään rantalaituriin, jossa isäntä kuulemma oli. Rannalla olevan kuusiaidan takana kuului kovaa kirontaa ja näytti siltä, että eräs talon traktorikuskeista, laiturilla polvillaan, yritti pikkuhiprakassa saada otetta isosta hauesta, joka potki vielä puolitajussaan soutuveneen pohjalla. Kun kysyin missä talon isäntä oli niin tämä mies sanoi "no, se, sehän on tässä!". Hämmästyin hieman, mutta kun Pekka minut katseellaan mittaili ja kyseli "tulisitko heti maanantaina hommiin?" oli asia sillä selvä. Olin vasta muutaman vuoden asunut Suomessa eikä minulla ollut hajuakaan keitä nuo Heikki ja Pekka Herlinit oikein olivat. Vasta ystävien kautta sain kuulla, mistä oli kysymys.

Sen kesän aikana opin kyllä arvostamaan Pekkaa. Pekka kertoi minulle henkilökohtaisesti (kun tehtiin pihvilehmien aitaus), ettei olisi halunnut Heikki-isänsä jatkajaksi Kone Oy:n johtoon vaan että nuo maanviljelijähommat olivat paljon mieluisemmat. Samalla hän kertoi, että hän käytti yrityshommissa aina rautalankamallia eikä monimutkaisia analyyseja. Usein Pekka oli viikonloppuisin meitä auttamassa piikkilanka-aitojen vetämisessä ja muistan hyvin miten miehellä oli sormet veressä.. Siinä mielessä hän ei ihan kädetön maajussi ollut, mielestäni. Thorsvikin kartanolla oli silloin Suomen ensimmäiset pihvilehmät, Herefordit, ja toisena renkinä siellä touhusi ihkaoikea jenkkicowboy, jonka kanssa oli myös hauskaa tehdä työtä. Kun syyspuintien yhteydessä Pekalta kysyin miksi Thorsvikissa on ainoastaan traktorikäyttöisiä puimureita (tanskalaisia JF-sivupuimureita), Pekka totesi, että maatilan on kannattava itse itsensä "enkä laita penniäkään omia rahojani siihen". Terve näkemys, sanoisin, nykyisinä maataloustukien aikoina.

Minulla oli siihen aikaan Föglössä valmistettu ja kunnostettu skötbåt (ns. "Myrskyluodon Maijan vene"), joka sai olla Thorsvikin laiturilla. Hauskana muistona tulee mieleen, miten Pekka minulle eräänä aamuna muka suuttui "koska kaikki rantajuhlan kutsuvieraat ihailivat sinun venettäsi eikä kukaan katsonutkaan Lygaiaan" (Pekan Swan-vene, joka kellui poijulla Kivenlahdella). Myöhemmin tavattiin vielä kerran Hangon laiturilla kun Pekka oli kiinnittänyt huomionsa siihen, että tulin H-veneelläni kovassa syyspuhurissa täysin purjein satamaan (josta tykkäsi). Juteltiin vähän, mutta näki, että mies oli jo väsynyt.

Älä kuitenkaan huoli, Niklas. Näitä vaikeita, mutta sittenkin rakkaita, isiä on ollut kyllä muillakin. Muistan kun Selma-siskoni soitti Hollannista ja ilmoitti kuivan ironisesti "että meidän yhteinen siittäjämme on kuollut". Isämme oli ilman muuta Alankomaiden huippukirurgi (ja sodan aikana monen suomalaisjermun pelastaja), mutta ehkei sittenkään niin hyvä isä. Hollannissa on tapana, että vainaja haudataan aina kohtuullisen nopeasti (viikon sisällä) ja että siihen asti ruumis on kotona, avoimessa arkussa, jonka päällä on lasilevy. Jokainen voi sitten erikseen käydä sanomassa hyvästit. Kun saavuin hautajaisiin eräs sisaruksistani (meitähän on peräti 13 lasta) sanoi minulle: "sanoin hänelle ensimmäisen kerran elämässäni suorat sanat eikä ukko pannut yhtään hanttiin; nyt tuntuu tosi hyvältä!". Itse sain isältäni ainakin hyvän mallin siitä miten ei pitäisi toimia isänä. Mutta hänkin taisi olla oman aikakautensa lapsi, kuten moni suomalaisisäkin. Ehkä tyly isä voi jollain ihmeen tavalla olla myös eduksi? Heille kepeät mullat silti.

P.S. Niko, sinulle (ja postuumin mutkan kautta myös Pekalle) kiitos tästä US-nettilehdestä!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Hirnuunuu (nimimerkki)

Mielenkiintoinen kirjoitus.

Lisävalaistusta saisi vieä Pekka Siikalaltakin, jos hän suvaitsisi vaikka tässäkin blogissa pistäytyä;) PS:hän on oman kertomansa mukaan ollut kakarasta asti kartanoissa renkinä ja ensimmäisen kerran ajoi traktoria "Niko H:n faijan kartanossa", joten kyseessä on täytynyt olla juuri tämän Pekan kaiman traktori. Siikalan faija oli tilanhoitaja ammatiltaan, eiköhän juuri kyseisessä kartanossa? Muistanko oikein?

Terveisin muistihirviö

ilmari (nimimerkki)

@1: "Siikalan faija oli tilanhoitaja ammatiltaan, eiköhän juuri kyseisessä kartanossa? Muistanko oikein?"

Silloin kun minä siellä olin töissä tilan tilanhoitaja oli viitasaarelainen (sukunimeä en enää muista, mutta se ei ainakaan ollut Siikalaa)

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Lienee ollut niin, että nuorelta Pekalta odotettiin ilmeisen paljon (vaikka Heikki-isä olikin varsin miellyttävä herrasmies). Wallenbergin poika Marc ei kestänyt teollisuusmoguli-isänsä odotuspaineita ja teki itsarin vuonna 1971. Pekasta tuli alkoholisti, johon kuuluu tunnetusti personaallisuusmuutoksia. Itse kyllä tykkäsin äijästä.

denotredame (nimimerkki)

Heikki Herliniltä kysyttiin aikoinaan: mikä on menestymisen salaisuus? Hän vastasi selkeästi.'Pitää tehdä sitä mitä osaa ja olla ahkera'. Voiko sen selkeämmin sanoa. Poikansa Pekan kanssa jouduin -60 luvulla tekemisiin SPSssä jossa hänen Lygaijansa oli 'slipillä' viimeisessä nostossa. Keväällä oli vene laitettu kuntoon ja laskun aika siis melko ensimmäisenä. Pekka meuhkasi puku päällä kannella kun 'miehistö' yritti laittaa 'rattiin' teippiä yläkuoloasemaan joka osoittaisi koska peräsin on suorassa. Purkkiorja meni jollalla vedestä takaapäin ottamaan 'sihtiä'. Tiellä oli matkalla ottamaan sihtiä hetken vene. PH otti megafonin ja antoi tulla 'selkokieltä' tasoa 'painu ......n' jonka jälkeen hän kusi pitkässä kaaressa korkealta Lygaijan kannelta mereen. Alkoholilla on hallittu yrityksiä, kirjallisuutta, musiikkia, maailmanpolitiikka kautta vuosisatojen. WChruchill aloitti pvnsä viskigrogilla. Suurta Intiaa hallitsi pitkään muutama gintonikkia naukkailleva britti. Stalinilla taisi olla etanoliongelma. Ainakin Zhadovilla oli. Suurista neukuista ainoa raitis taisi olla Molotov. Suomemmekin valtaapitävien piirissä alkoholilla on ollut suuri osuus. Esim. kihti ei tule pelkällä suurkulutuksella vaan vaatii melko täyspäiväistä juomista. Ehkä PH ei kokenut selvinpäin olevansa riittävän produktiivinen. Humalassa ajatus on suurta ja joutuisaa. Siksihän taiteillijat kovasti ryyppäävätkin. Saarikoski sanoi aikanaan: selvinpäin on niin ikävää.

Pekka Siikala (nimimerkki)

Kommentit 1 ja 2;

Tapasin Pekka Herlinin ensimmäisen kerran luultavasti vuonna 1955 tai aivan 1956 alussa. Etsi isääni, jonka sitten palkkasikin tilanhoitajaksi Thorsvikiin, juuri takaisin saatuun Porkkalaan.

Thorsvikissa elettiin seuraavat vuodet hyvin suljetussa yhteisössä ankaran jälleenrakennuksen merkeissä.

Väkeä hommissa oli parhaimmillaan puolisensataa, lentojätkiä, ja ammattimiehiä sieltä sun täältä.

Taisimme asua Thorsvikissa vuoteen 1963. Faijani siis oli koko tuon ajan siellä tilanhoitajana, ja myös Pekka Herlinin erittäin hyvä ystävä. Monet olivat ne illat ja yöt kun herlinit ja siikalat yhdessä juhlivat.

Itse olin kohtuullisen usein Herlinien kotona lapsenlikkana heidän ollessaan Helsingissä iltaa viettämässä. Hoitelin siis Hannaa, Anttia ja Ilkkaa. Ynnä nautin kirjahyllyn antimista!

Minulla oli taito kuunnella, ja kuulin todella paljon. Tunsin kunnioitettavan hyvin Pekka Herlinin erittäin kunnioitettavat vanhemmat, siis Heikki ja Anna Herlinin, sekä Pekka Herlinin vaimon Kirsti Herlinin vanhemmat Kustaa ja Liisa Vilkunan.

Tietysti tuttuja olivat myös Pekka Herlinin sisarukset, heistä ehkä tutuin oli Liisa, jonka kanssa suoritimme merkittäviä kävelyretkiä metsissä.

Nyt on syytä muistaa, että noina aikoina olin itse 7 - 14 vuoden ikäinen, ja Pekka Herlin 23 - 30 vuoden ikäinen. Uuden Suomen kustantaja Niklas Herlin ei ollut vielä syntynyt.

Tapasin Pekka Herlinin muutaman kerran myöhemminkin. Viimeksi luultavasti vuonna 1997 - en ole aivan varma vuodesta - jolloin lyhyehkön hetken keskustelimme kuolemasta ja Koneen tulevaisuudesta.

Korostan erityisesti, että minun kokemukseni Pekka Herlinistä on vain minun kokemukseni, ja rajoittuu hänen nuoruuteensa. Olen siis yhtä etäällä Pekka Herlinin lasten asemasta kuin Mars maapallosta.

Aion lukea tuon kirjan. Lyön vaikka mitä vetoa siitä, että huomaan hallussani olevan runsaasti tietoa, jota kirjasta ei löydä.

Lisään vielä, että tuskin kirjaa vaivautuisin lukemaan, ellei se sivuaisi omaa historiaani ja omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, ja ellei se käsittelisi henkilöä jonka kanssa olin verrattain paljon tekemisissä.

Hirnuunuu (nimimerkki)

Kiitos Pekka Siikala muisteluistasi. Muistini pelastui häpeältä, eikä dementia siis vaikuta ihan tämän päivän ongelmalta.

Näitä blogeja ei tänään tahdo saada auki oikein kirveelläkään. Tätäkin yritin vähän väliä. Sivut toimivat näköjään vain pätkittäin silloin tällöin. Kuka meitä kiusaa?

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Juu, Pekalle kiitos. Nämä blogisivustot todellakaan eivät toimi kunnolla tällä hetkellä. Lataaminen kestää kauan (olisiko siihen US-koneeseen iskenyt joku virus?).

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset