Elämä jatkuu

Leif Färding

  • Leif Färding, sellaisena kuin minäkin hänet muistan.
    Leif Färding, sellaisena kuin minäkin hänet muistan.

Tänään tuli radiosta, pitkästä aikaa, the long and winding road ja välittömästi mieleeni tuli runoilija Leif Färding, jonka eräs lempikappale tämä oli (vaikkei pitänyt itse laulajasta). Ihme, nuo musiikin kautta tulevat assosiaatiot! Käännetäänpä mieleyhtymä eduksi ja nostetaan Lefa menneisyyden tomuista blogistanin framille. Tutustuin Lefaan 1970-luvulla, silloin kun silloinen vaimoni Hanni oli työssä kasvisravintolassa. Mielenkiintoinen, reilu ja aika ehdoton jäbä. Samaan aikaan minimalisti ja maksimalisti.

http://www.elisanet.fi/anterokare/portraits/6.htm

Helsinkiläistynyt vaasalainen Leif eli täysin omaan tapaansa ja omassa maailmassa (sotkiessaan itsensä jonkin verran hallusinaatioihin, kuten turhan moni muukin siihen aikaan). Minusta hän oli kuitenkin aina yhtä eksyksissä kuten me kaikki muutkin kontaktihäiriöiset. Lefa lähti tästä murheen laaksosta omasta tahdostaan, hyvin vaikuttavalla tavalla. Pitkään hän oli jo puhunut siitä, että (runo)kaivo on tyhjä. Lopulta syvä masennus johti siihen, että mies painui syystalvella 1983 metsään, makaamaan, rintansa päällä vanha intialainen filosofiakirja. Lefa nautti hätkähdyttämisestä. Tämän periaatteen hän vei loppuun saakka ja hänet löydettiin Gerbystä Stårbergetin seudulta, jäätyneenä, huhtikuussa 1984. Vainajan otsalla (tai lähistöllä) oli sammunut kynttilä ja tyhjä maitopurkki. Lefa oli asettunut lopullisella lumihangella ja nukahtunut pakkasuneen, unilääkityksen avulla. Ennen kuolemaansa hän oli lähettänyt ystävilleen kirjeen, jossa hän kertoi itsemurhansa syistä..

Radio-ohjelma Lefasta

Muistokirjoitus

LEFA!

Pohjanmaan radion arkiston tallenne

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Pieta Leonardo

Muistan asuessani Vaasassa kuulin samaisen jutun Leif Färdingistä - mies kiskaisi kuulemma kossupullon vai kaksi ennen kuin laittoi sitten kynttilän otsallensa, ja näin pääsi kunnolla lähtemään. Se oli Leifin Valinta täältä lähtemiseen.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Sinä "kuulit jutun" ja minä tapasin ihmisen...masentuneen sellaisen.

Pentti Järvi

Tunsin kaverin, vaikka hieman eri porukoissa liikuttiinkin, 60-70-luvuilla. Mikään ei silloin viitannut mihinkään "omituisuuteen", kait siksi, että me kaikki oltiin vähän erikoisia silloin.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Keijo Nevarannan tyhjentävä blogi:

http://nevaranta.blogspot.com/2009/09/muuttua-aani...

Moni ystäväni on jäänyt matkan varella (ja tiimalasini tyhjenee), mutta jotenkin tämä kohtalo kolahti. Pieniä, surkeita muurahaisia kun ollaan:

”Olen vanha, nuori soturi, joka on epäonnistunut elämäntehtävässään ja katson itsemurhan eettisesti oikeutetuksi kohdalleni. Tuolla puolen on varmaan olosuhteet jatkaa matkaani ikuiseen uneen.”

”Koska en enää kykene toimimaan sielutietoisuudessa, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei enää ole merkitystä. Katson olevani kuollut sielu, joka on okkulttisesti palanut.”

Sami poistunut

Hienoa kun muistellaan Lefaa -- ja pidetään elävänä.

Olen viime aikoina miettinyt ja tunnustellut millaisen musiikkimaiseman voisivat Lefan runot herättää esiin. Vielä ei ole valjennut.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Vastaava kohtalo (henkinen luhistuminen) sattui Erosen Jormalle. Olimme parhaita ystäviä siihen asti kun vakava tauti sai Jormasta täydellisen vallan 1970-luvun lopussa. Yhteydenpito ei yksinkertaisesti enää onnistunut..

Loistavan alun jälkeen Jormasta on enää vain vähän mainintoja, mutta tuntuu hirveän mukavalta kun nuorempi sukupolvi löytää hänet uudestaan:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Eronen

http://juhanitikkanen.blogspot.com/2010/01/perjant...

http://marstravolta.blogspot.com/2011/03/uigurista...

Jorma Eronen: Uigur
"Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti.

Jorma Erosen runokokoelma Uigur on rytmisesti ihan loistava kirja. Esimerkiksi käy kokoelman nimiruno. Se alkaa nimiä listaten, tunnustelevasti, sitten rytmi tempaisee, yhä uudestaan, vääjäämättä väkivaltaisesti riuhtaisee mukaansa:

räme hetteikkö hete, suonnimet ovat ugrien nimiä,
suossa reki, kaksituhatta vuotta vanha, haapio,
yhdestä puusta, haapapuusta, koverrettu, raudalla,
tylysti, kömpelösti purevalla raudalla kaiverrettu
ja virta virrat kolhivat pyörteet virrassa vuossa
pitkäjousisten soreiden jousien soreita vartaloita suojaavat
maavallit turvehaudat siellä siellä turpeessa reenjalas
pakoa osoittamassa suon sydäntä
kivivaaran keskusta sydäntä sydänmaata

Varsinkin teoksen alkupuolella rytmi on suorastaan pakottavaa, yhdessä sanojen kanssa se kertoo luonnonvoimista, jotka ovat ihmistä niin paljon vanhempia ja vahvempia. Pakkanen on epäinhimillistä. Siinä ei ihminen kauan säily hengissä. Tällaiset luonnonvoimat Eronen päästää runoissa irti. Toisaalta hän antaa tilaa myös pienille ihmisenkokoisille kokemuksille, usein humoristisesti. Nauru on suoja, jossa inhimillisyys on mahdollista. Ja Eronen on herkkä mielikuvitukselle, jonka voimalla ihminenkin voi laajentua huimiin etäisyyksiin ajassa ja paikassa, niin hyvässä kuin pahassa. Kirjaan mahtuu huimaavan erikokoisia kokemuksia. Rytmi tekee ne mahdollisiksi myös lukijalle. Kirja alkaa matkoista suomalaisugrilaisia kansoja ympäröivään luontoon ja mytologioihin mutta syvenee koskemaan myös yhden ihmisen henkilökohtaista menneisyyttä, uutta elämää lapsissa, kotiviinin valmistusta ja vaikka mitä. Ja varsinkin rakkautta.

Usein Eronen kirjoittaa myös hetkiin pysähtelevää, hidasta ja kuuntelevaa rytmiä. Sen kautta runoihin tulee herkkää arkea, jota on mahdollista elää päivästä päivään. Siksi suurilla sanoilla puhuttu rakkaus ei ole kulunutta vaan koettua. Ja koettavaa. Ei ole mikään pieni juttu tämä.

Kuljen kuuta kohden. Väikkyvät järvet. Silmiesi ranta.
Kiven mikrokosmos. Olen pisaroiva pisara sammalihollasi.
Juon valolta tihkuvaa aurinkoasi. Kuu kulkee kuin tuuli, tulva.
Katso. Noin pitkälti olet jo kulkenut. Vedet, pihkaa. Läikkyvät.
Asetu lepäämään syvänteeseen. Laskeudu, kivi kiveltä. Hengähdä.
Juo jälleen. Käy sisään. Unen tupaan. Nuku vähän. Astu ulos.

Nämä runot ovat kiihkeitä, lievästi sanottuna. Ne ovat jäätä ja tulta. Lievästi sanottuna. Silti runoissa sykkii nöyryys. ”minut on voittava lasten rakkaus.” Tämä koskettaa minua, paljon.

Uigur on mahtava. Silti minulle ei ollut mitenkään selvää, että käyttäisin tilaisuuteni vinkata kirjaa juuri siihen. Kirjastossa on paljon muitakin mielettömän hienoja runoteoksia. Miksi siis Uigur? Kirja ilmestyi vuonna 1978. Se on käsittääkseni Jorma Erosen ainoa kokoelma. (Lisäksi hän on kääntänyt hurjan kokoelman intiaanirunoutta teokseksi Juoksu yömaahan, joka ilmestyi samoihin aikoihin Uigurin kanssa.) Jostain tuntemattomasta syystä Eronen ei ole kirjoittanut enempää. Kovin moni ei hänen runouttaan enää tunne. Pääsin itse kirjan jäljille runouslehti Tuli&Savussa ilmestyneestä Jonimatti Joutsijärven artikkelista, joka käsitteli unohdettuja runokirjoja. Olen siitä kiitollinen. Kirja on ollut minulla lainassa Turun kaupunginkirjastosta niin usein, etteivät täällä muut ole sitä juuri voineet lukea. Ehkä olisi aika antaa hyvän kiertää. Minusta on tärkeää, että kirjat saisivat mahdollisuuden olla jotain mahdollisimman pysyvää. Matkakumppaneita, ei kulutustuotteita. On pöhköä ja julmaakin, että kirjoja myydään nyt, ehkä vuoden ajan, ja sitten unohdetaan. Ihmiset tarvitsevat kirjoja mutta myös kirjat tarvitsevat ihmisiä. Siksi halusin kertoa Uigurista".
(teksti: Timo Harju/Sulkasatoa 26.2.2010)

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset